fbpx
Ehjäksi | itsensä hyväksyminen
185
archive,tag,tag-itsensa-hyvaksyminen,tag-185,qode-social-login-1.0,qode-restaurant-1.0,ajax_fade,page_not_loaded,,select-theme-ver-4.4.1,wpb-js-composer js-comp-ver-5.5.4,vc_responsive

Ruoka on syömishäiriöiselle rakkauden korvike

Minulla on noin kymmenen vuoden syömishäiriötausta. Sinä aikana olen tavannut myös monia muita syömishäiriöisiä ja entisiä syömishäiriöisiä. Syömishäiriöisiä yhdistää rakkauden puute itseään kohtaan.

Lise Bourbeau kirjoittaa kirjassaan Kuuntele kehoasi: Rakasta itseäsi, että naisten anoreksia johtuu äitisuhteen vaikeuksista ja sitä myötä oman naiseutensa hyväksymisen vaikeudesta. Itse ainakin pystyn entisenä anorektikkona löytämään tuon yhteyden, mutta en sano, että asia olisi aina näin. Kuitenkin feminiinipuoleemme liittyvä herkkyys on tavalla tai toisella anorektikolle ja muillekin syömishäiriöisille, myös miehille, vaikea hyväksyä itsessään.

Olen havainnut syömishäiriön taustalta löytyvän monesti myös lapsuuden turvattomuutta, joka on johtunut esimerkiksi alkoholismista perheessä. Itselläni niin isän alkoholismista kuin sairastumisesta ja kuolemasta johtunut turvattomuus on ollut suurin syy syömishäiriön puhkeamiselle. Oli syy mikä tahansa, kaikki tiet johtavat kuitenkin aina tavalla tai toisella rakkauden puutteeseen. Mitäpä me muuta täällä pohjimmiltamme enemmän haluammekaan kuin olla hyväksyttyjä ja rakastettuja, ja kohtaamme helposti haasteita, kun koemme, ettei elämässämme ole tarpeeksi rakkautta.

Mitä tutkimukset sanovat?

Hanna Ebelingin tutkielman mukaan murrosiän alkamisajankohta, erilaiset hormonit ja niiden pitoisuudet elimistössä, keskushermoston reseptorit sekä aivojen rakenteelliset erot ovat tutkimusten mukaan perinnöllisyystekijöitä, joilla voi olla vaikutusta syömishäiriön puhkeamiseen.

Perhetekijöistä keskeisesti vaikuttavat puolestaan vahvat sitoutumismekanismit, käsittelemättömät perheen kohtaamat menetykset, nuoren suhde vanhempiinsa, vanhempien perfektionismi sekä perheväkivalta ja alkoholismi.

Traumatausta on tutkimusten valossa varsin yleistä syömishäiriötä sairastavien keskuudessa. Erityisesti seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskaus sekä fyysinen ja henkinen väkivalta nousivat esiin. Syömishäiriötä sairastavien yhteisiä persoonallisuuspiirteitä ovat tutkimustulosten mukaan perfektionismi, itsekeskeisyys, itsensä kielteinen arvottaminen, haasteet sosiaalisissa kanssakäymisissä sekä vaikeudet tunnistaa, tulkita ja kuvata omia tunteitaan.

Tarve laihduttaa lapsuuden rakkaudettomuutta

Olen omasta kokemuksestakin tullut siihen tulokseen, että ruoka on syömishäiriöisille rakkauden ja usein turvankin korvike. Syömishäiriöinen syö joko liikaa tai yrittää kieltää ruoan itseltään mahdollisemman tehokkaasti, jos uskoo, ettei ole rakkauden arvoinen. Syömishäiriöinen voi myös rankaista itseään syömällä. Ei kukaan ole esimerkiksi ilman syvempää syytä ylipainoinen. Ylipainoinen piilottaa kilojensa alle jotain itsestään, todennäköisesi kieltää tämän itseltään ja tuntee helposti epävarmuutta ja arvottomuutta.

Tunteet ohjaavat toimintaamme, ja erityisesti alitajuntamme toimii assosioiden: olemme mitä todennäköisemmin alkaneet liittää rakkauden kokemukset jo vauvoina ruokaan, kun meitä on imetetty. Sillä onkin merkitystä, imettääkö äiti lastaan kellon mukaan vai vain silloin, kun vauvalla on nälkä. Hermostomme oppii tietynlaiseen toimintaan.

Meillä on yleensä lapsuudesta saakka myös kokemuksia, joissa ruokaa on syöty vaikkapa juhlissa. Se on tuntunut mukavalta. Näin ollen saatamme ajautua hakemaan ruoasta lohdutusta, kun ei tunnukaan niin mukavalta. Toki toisille käy juuri päinvastoin ja he menettävät ruokahalunsa, kun kohtaavat sydänsuruja.

On myös helpompi tulla riippuvaiseksi niistä asioista, jotka ovat arkisia, välttämättömiä ja sopivissa määrin terveellisiä kuin niistä, joiden tiedämme olevan epäterveellisiä, kuten alkoholi ja huumeet. Syömishäiriö voi puhjeta helposti laihduttamisen myötä, kuten itselleni tapahtui. Moni yrittää olla laihduttamalla niin sanotusti parempi ja itsensä ja muiden silmissä hyväksyttävämpi ihminen, vaikka halu laihduttaa piileekin lapsuuden rakkauden puutteessa. Yleiset kauneusihanteet vain ruokkivat itseään rakastamatonta ihmistä hakemaan ratkaisuja ulkoisista keinoista.

Itsensä sumuttaminen on helppoa

On helppoa uskotella itselleen, ettei omassa käytöksessä ole mitään korjaamiseen varaa, jos pakenee vaikeiden asioiden kohtaamista esimerkiksi liikuntaan tai töihin. Itse elin yhdessä vaiheessa muka terveellistä fitness-elämää, vaikka syömishäiriöni oli vaan muuttanut muotoaan. Treenaamiseni sekä syömisten tarkkailu ja mittaaminen meni ihan överiksi. En ollutkaan tuolloin vielä käsitellyt itse häiriön aiheuttajia.

Kaikki riippuvuuskäyttäytyminen kertoo tarpeesta paeta niiden asioiden kohtaamista, jotka satuttavat. Se kertoo yhteyden puutteesta itseen. Alitajuisesti tiedämme, että jos kohtaisimme vaikeiksi kokemamme tunteet uudestaan, meitä sattuisi. Ihmismieli yrittää luonnostaan välttää kipua ja saada nautintoa. Moni ei halua tuntea itseään heikoksi ja haavoittuvaiseksi, koska ei ole ehkä saanut sellaiseen kannustusta. Yhteiskunta, jossa elämme, ei kannusta siihen. Herkkyyshän ei itse asiassa ole heikkoutta, vaan pikemminkin vahvuutta. Jokainen on pohjimmiltaan herkkä. Jos sallimme itsemme antautua tunteillemme, voimme kokea monenlaista paranemista.

Monelle voi olla suhteellisen helppo kontrolloida syömisiään, jos haluaa laihtua. Toki jos kantaa sisällään uskomusta, että ei siinä onnistu, uskomus vain toteuttaa itseään. Uskomuksemme ilmenevät fyysiseen todellisuuteen. Muuttaakseen fyysistä todellisuuttaan on siis poistettava ensin itsestä vastustus eli muutosta palvelemattomat uskomukset.

Ruoasta turvaa, rakkautta ja rankaisua

Kontrolloinnin tarve kumpuaa pelosta. Luonnollisessa tilassamme luotamme elämään. Itse aloin kontrolloida syömistä täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kun yritin vimmastusti löytää jonkun asian, josta saada hallinnan tunteen elämään isäni kuoleman jälkeen. Kun maailma ympärilläni tuntui luhistuvan, ainakin syömisistäni pystyin päättämään minä. Lisäksi koin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että en ollut hoitanut kuolemansairasta isääni tarpeeksi vain yhden perheeni esittämän, väärin tulkitsemani kommentin takia. Aloin uskoa, että en edes ansaitsisi elää, sillä koin itseni niin huonoksi ihmiseksi. Tästä syystä yritin kieltää itseltäni ruoan, joka edusti minulle rakkautta.

Aloin luulla jo pienenä, että ruoka on rakkautta, kun isäni muun muassa ajeli humalassa autolla tien laidasta toiseen, ja minulla oli vain jäätelö ”turvanani”. Puristin sitä vimmatusti peläten kuolemaa. Isällä oli tapana ostaa lapsilleen herkkuja syyllisyydestä ja häpeästä samalla, kun hän haki omilta tunnekuormiltaan pakenemiseen kaljaa kaupasta. Isä osoitti rakkautta ruoalla myös selvinpäin.

Ei hän varmasti halunnut aiheuttaa herkkujen ostolla mitään pahaa. Hän ei vaan ymmärtänyt, millaisia haasteita siitä voisi lapsille myöhemmin kehkeytyä. Järjellähän kuka tahansa ymmärtää, että ruoka ei ole rakkautta. Jos tunnetasolla on kuitenkin tällainen uskomus, se voittaa järjen mennen tullen ja vaikuttaa käytökseen. Silloin kuin kaipaisi rakkautta ja turvaa, turvautuukin ruokaan. Sitten kun tuntee itsensä epäonnistuneeksi syötyään liikaa, itseinhoissaan helposti rankaiseekin itseään syömällä lisää.

Ennen uskoin tiukkaan itsekuriin. Pyrin syömään ja liikkumaan tiettyjen kaavojen mukaan. Jos en pystynyt noudattamaan omia vaatimuksiani, piiskasin itseäni henkisesti epäonnistumisesta. Tämä kaikki ilmensi tarvetta täyttää elämäni jollain, ettei tarvitsisi pysähtyä kuulemaan, miltä minusta tuntuu syvällä sisälläni.

Sitten elämä onneksi järjesti minulle pysähtymisen. Nykyään en näe tiukkaa itsekuria itsensä rakastamisena. Keho asettuu oikeisiin uomiinsa, kun itseään ja sitä rakastaa ja tarjoaa sille sen viestejä kuunnellen oikeanlaista ruokaa, eikä kanna mielessään kaikenlaisia vääriä uskomuksia itsestään ja ruoasta. Mikään natsiasenne ei kuulu itsensä rakastamiseen.

Päätä parantua

Kuinka sitten lopettaa itsensä pakeneminen ja rakastua itseensä? Ensimmäinen askel on tehdä tietoinen päätös haluta mennä siihen suuntaan. Elämä asettuu kyllä puolellesi auttamaan matkalla paranemiseen, kun annat sen tehdä niin. Se tuo eteesi oikeat ihmiset, hoidot, kurssit ja kirjat, joita saatat tarvita matkalla. Jos haluaa kuitenkin vielä keskittyä itse oireiluun, silloin ei uskalla vielä luopua sairaudesta. Kaikella on aikansa. Monelle syömishäiriöiselle voi olla pelottavaa antaa elämän korvata epäsuotuisa käytös paremmilla harrastuksilla, sillä syömishäiriö on niin suuri osa identiteettiä.

Itse olen löytänyt ja löydän joka päivä lisää rakkautta itsestäni etenkin energiahoidon ja regressioterapian avulla. Ne auttavat minua päästämään irti kaikesta siitä, mikä on estänyt näkemästä kaikkea rakkautta myös ympärilläni. Rakkaus asuu jo valmiina meissä kaikissa. Se täytyy vain kaivaa esille.

Jos tarvitset apua tiellä kohti paranemista, tarjoan syömishäiriöisille Sallivampi suhde itseen -valmennusta, joka voidaan toteuttaa joko pelkästään valmennuksen keinoin tai yhdistää siihen regressioterapiaa ja/tai energiahoitoa. Vastaan mielelläni kysymyksiin valmennuksesta ja hoitomuodoistani, mikäli sellaisia ilmenee.

 

Sisäisiä ongelmia ei voi korjata muuttamalla ulkoisia asioita

Identifioimme itsemme yleensä hyvin vahvasti kehoon ja mieleen. Jos mieli sanoo jotain negatiivista, uskomme, että se on totta ja meitä sattuu. Jos kehossa taas on jokin vamma tai sairaus tai se ei näytä siltä, miltä haluaisimme, kärsimme taas.

Jos emme ole tyytyväisiä itseemme, moni meistä lähtee muuttamaan ulkonäköään ja haalimaan materiaa. Yritämme kokea itsemme paremmiksi ja onnellisiksi sillä tavalla. Emme usein tiedosta, että tyytymättömyytemme johtuu elämänkokemustemme myötä kertyneistä ja aiemmilta sukupolvilta perimistämme tunnelukoista.

Ylipäätään tässä yhteiskunnassa eläminen saa meidät uskomaan, että riittääksemme meidän pitää opiskella, tehdä töitä, tienata mielellään hyvin, omistaa paljon, saavuttaa asioita, olla parempia kuin muut, hankkia perhe, omistusasunto, asuntolaina ja mitä vielä. Moni meistä ei edes kyseenalaista ulkopuolelta tulevia vaatimuksia ja sitä, onko niillä todellisuudessa mitään tekemistä arvomme kanssa.

Jätämme tunnelukkomme käsittelemättä, sillä fyysisen maailman muuttaminen tuntuu paljon helpommalta kuin kohdata kipumme. Vähintään alitajuisesti pelkäämme, että jos kohtaamme alas painetut tunteemme, meihin sattuu. Ihmismieli yrittää luonnostaan välttää kipua ja saada nautintoa. Jos kuitenkin uskallamme tuntea tuskamme, voimme vapautua siitä ja päätyä lopulta nautinnon kokemuksiin. Harmillisen moni ei tiedä, kuinka suurta hyötyä tuo vapautuminen tuo kaikilla elämänalueilla.

Sisäisiä ongelmia ei voi korjata muuttamalla ulkoisia asioita. Alitajunnassa piilevät negatiiviset tunteet eivät mene pois sillä, että laihduttaa, kasvattaa lihakset, tekee töitä, korkeakouluttaa itsensä, opiskelee monta ammattia, ostaa hienot vaatteet, laukut, talon ja auton ja tunkee arkensa täyteen kaikenlaista tekemistä, joka ei edistä negatiivisuudestamme vapautumista.

Tunteet menevät vain piiloon ja jäävät kuulematta, kun ihminen keskittyy laittamaan kulissit kuntoon. Hyväksyntää hakee ulkopuolelta, jos ei sitä osaa antaa itselleen. Itseään ei hyväksy, jos ei ole saanut tarpeeksi hyväksyntää lapsena. Näennäisesti voi tuntua, että kaiken muun touhuaminen auttaa. Itseään ei voi kuitenkaan paeta loputtomiin ongelmitta.

Olemme tietoisia vain pienestä osasta, 5 15 prosentista, kaikkea kokemaamme. Kaikkialla kehossamme piilevä alitajunta muistaa kuitenkin loputkin ja määrää suuren osan siitä, mitä elämäämme ilmaantuu. Alitajunnan sisältö sanelee koko ajan sitä, miltä meistä tuntuu, miten ajattelemme, miten toimimme, millaisia ovat ihmissuhteemme, miltä näyttää pankkitilimme saldo, olemmeko terveitä ja uskallammeko toteuttaa unelmiamme. Mitä pidempään elämme tunnelukkojemme kanssa ja annamme niitä kertyä lisää, altistamme itsemme muun muassa loppuunpalamiselle, masennukselle sekä fyysisille vammoille ja sairauksille. Ei ole vain vanhuuden vika, että kaikenlaista kremppaa alkaa tulla, vaan siihen mennessä sisäämme on ehtinyt kertyä paljon negatiivisuutta.

On ymmärrettävää, että asiat jättää käsittelemättä, jolleivat ne häiritse tarpeeksi tietoisen mielen tasolla. Siinä vaiheessa kun mielen p*skasaavi alkaa läikkyä yli, moni alkaa pakon edessä tyhjentää sisäistä jätemyllyään. Mieli on nimenomaan kuin jätemylly, joka kierrättää suureksi osaksi vanhoja ajatuksia, joista suuri osa monilla on negatiivisia.

Itse pakenin itseäni vimmatusti noin kahdeksan vuotta pääasiallisesti pakkoliikuntaan ja muuhun syömishäiriöoireiluun, kun en uskaltanut kohdata itseäni. Yritin olla ulkoisesti parempi, jotta saisin hyväksyntää ja jotta edes jotenkin kelpaisin itselleni. Sisäinen olotilani ei kuitenkaan pohjimmiltaan muuttunut riippumatta siitä, kuinka hyvältä näytin. Enkä ollut edes kaiken suorittamiseni keskellä tietoinen, mitä tunsin itseäni kohtaan, kunnes aloin ottaa siitä selvää.

Pakenemisen lopputulos oli masennus, kovat jännitykset ja sitä myötä kivut ympäri kroppaa sekä pari tuki- ja liikuntaelinvammaa. Jos olisin jatkanut samaa rataa, olisin todennäköisesti löytänyt itseni jonkun vakavan sairauden kourista. Siksi olenkin kiitollinen, että pääsin vähemmällä. Nyt ajattelen, että elämän vaikeudet ovat äärimmäisen arvokkaita, sillä ne auttavat meitä heräämään totuuteen. Kivun kautta löytyvät usein kaikista upeimmat jutut.

Mieli on todella huono isäntä. Ainakin minulla mieli heilutti raippaa, ja keho teki kiltisti niin kauan kuin se jaksoi. Sydämellä ei ollut liiaksi sanansijaa. Sitten kun keho ei enää jaksanut, se meni rikki. Meidän olisi syytä tehdä mielestämme renki ja sydämestä isäntä. Kysyä itseltämme, miksi mielemme on armoton ja etsiä ratkaisuja sen tyynnyttämiseen. Sydämen kuunteleminen ei koskaan vahingoita mitään osaa itsessämme ja on muitakin kohtaan reilua.

Pysyvän onnen voi löytää vasta, kun karsii sisältään ne asiat, jotka saavat voimaan pahoin. Se, mitä tuntee sisällään, määrittää elämän laadun. Emme voi olla esimerkiksi treenattuun kroppaan ja haalimaamme materiaan koskaan tyytyväisiä, mikäli alitajuntamme on täynnä riittämättömyyden tunnetta.

Minua itseni hyväksymisessä ja elämän ymmärtämisessä on auttanut se, että olen alkanut etsiä itsestäni syvempää aspektia kuin mieli tai keho. Kun alkaa päästä edes hiukan kiinni tuohon syvempään tietoisuuteen, alkaa elämä tuntua helpommalta. Kulkuvälinettään, väliaikaista kotiaan ja suojapaikkaansa arvostava sielu haluaa toki pitää kehosta huolta ja kohdella sitä kuin rakkainta liittolaistaan. Se tapahtuu kysyen siltä, mitä se oikeasti kaipaa ja tarvitsee joka hetki – ei vaatien sitä muuttumaan ja olemaan parempi. Sitä paitsi ne, jotka säteilevät ympärilleen rakkautta, iloa ja rauhaa, näyttävätkin kauniilta.

Kun niin sanottu kuolema meidät joku päivä korjaa, kehosta ja materiasta täytyy joka tapauksessa luopua. Negatiivisista tunteista luopuminen taas ei mene koskaan hukkaan, sillä se vie meitä lähemmäs puhdasta tietoisuutta; sitä, mitä me oikeasti olemme ja mikä ei koskaan kuole. Kohti sitä tilaa, johon meidän on määrä päätyä.